Uuden jäsenen kokemuksia

Uuden jäsenen kokemuksia

Hei! Mie olen Kirsi Räsänen tästä Jyväskylästä, kotoisin alun pitäen Outokummusta ja asunut tässä kaupungissa jo kymmenen vuotta. Olen ollut mielenterveyspalveluiden asiakas täälläkin jo kauan. Lääkäri ehdotti miulle Klubitaloon tutustumista jo useita vuosia sitten, mutta silloin kynnys tuntui liian korkealta ja silloinen mieheni häpesi mielenterveysongelmiani, joten se korotti kynnystä entisestään.
Vuosia kärvistelin vain kotona, sillä olin kuntoutustuella. Päivät matoivat raastavan hiljaa ja samanlaisina eteenpäin. Vointi huononi vuosien varrella, varmaan jo yksinäisyyden ja mielekkään tekemisen puutteen vuoksi. Ei ollut mitään paikkaa mihin mennä, paitsi terapia kahdesti kuussa. Ei siis paljoakaan kodin ulkopuolisia ihmissuhteita.
Viime vuosi oli todella rankka, anoppi sairastui haimasyöpään, biologinen isäni kuoli täysin yllättäen, anoppi menehtyi ja miehelleni sekä miulle tuli ero. Muutin uuteen osoitteeseen keväällä, sain hermoromahduksen vapaaehtoistyöstä ja jouduin sairaalaan. Tämän mylläkän jälkeen terapeuttini taas varovasti ehdotti miulle Klubitaloon tutustumista. Silloin miusta tuntui, että nyt aika on kypsä. Itse en häpeä sairauttani, eikä kotonakaan ollut enää ketään häpeää kokemassa. Viherkasvini kyllä hyväksyvät miut sellaisena kuin olen, kunhan muistan kastella ne ja lannoittaa silloin tällöin.
Tulin tutustumaan Klubitalolle ja oikeastaan heti pihaan astuttuani olin vakuuttunut, että kyllä tämä on oikea paikka. Ihmiset tervehtivät, vaikka olin ihan uppo- outo tyyppi. Vastaanotto ja esittely vakuuttivat miut lopullisesti, tunsin ilmapiirin niin avoimeksi, ystävälliseksi ja vastaanottavaksi, että melkein liikutuin kyyneliin. Miekin olin tervetullut jonnekin, eikä täällä todellakaan tuijoteta F -diagnoosien määrää tai laatua. Kaikki ovat ihan tasavertaisia, riippumatta siitä, mitä sairastaa.
Halusin liittyä jäseneksi heti oitis. Katsoin tärkeäksi ja arvokkaaksi sen, että jokainen saa tehdä jotakin järkevää, oman osaamisensa, mielenkiintonsa sekä ennen kaikkea jaksamisensa mukaan. On myös ok olla tekemättä mitään, jos ei jaksa. Tänne on tervetullut väsyneenäkin. Sain itse vuoden alussa pysyvän eläkkeen sosionomin ammatistani, joten miulla oli suuri tarve saada tehdä jotakin järkevää. Hermoromahdukseni jälkeen tajusin viimein sen, että tekemisen piti jäädä omien jaksamisen rajojeni sisään. Käsitin, että stressaaminen ja henkinen kuormittavuus ei sovi miulle ollenkaan. Täällä korostetaan juuri sitä, että pitää kuunnella omaa mieltä, mitä se jaksaa ja mitä ei.
Ite päädyin hommiin tiedotusyksikköön, kun taustalla on vuosien kokemus lehden teosta, ihan päätoimittajatasolta. Haluan kirjoittaa ja se on maalaamisen ohella miulle todella tärkeä terapeuttinen väylä. Tekemällä lehteä todella tiiminä, koen tämän olevan miulle sopivaa. Voi oikeasti pyytää apua, jos sitä tarvitsee, enkä koe tämän kuormittavan muutenkaan.
Lisäksi täällä voi osallistua erilaisiin ryhmiin, joista erityisesti askarteluryhmä kiinnostaa minua. Koen tämän Klubitalon todella yhteisöksi, täällä on jäseniä varten ohjaajia, jotka koen osaksi yhteisöä, en erilliseksi yksiköksi meidän ulkopuolella. Tämä on mielestäni tärkeää jäsenten itsetunnon vahvistamiseksi.
Olen ollut jäsen vasta hyvin lyhyen aikaa, mutta tunnen solahtaneeni joukkoon oikein mukavasti. On tietenkin asioita, joista olen vielä ihan pihalla, mutta ne asiat opin kuitenkin ajan kanssa. On myös hienoa, että on mahdollisuus uusien asioiden oppimiseen. Tämä on selkeästi miun paikkani.
Olen hyvin tyytyväinen, että ylitin oman kynnykseni ja tulin tutustumaan tänne. Oikeastaan olin asettanut itselleni projektiksi tälle kesälle a) sosiaalistaa itseni uudelleen ja b) opetella olemaan itselleni vähemmän tuomitseva. Katson, että kummatkin projektin osaset ovat toteutuneet ainakin jossain määrin. Klubitalon jäsenyyden myötä olen saanut kodin ulkopuolisia kontakteja ja uskaltautunut puhumaan ihmisten kanssa ja ryhmässä. Hyväksyvän ilmapiirin myötä etenen kenties myös polullani kohti lempeämpää itseäni, jota armoton ylituomari ei koko ajan piiskaa. On myös ollut hienoa, että täällä ei tuijoteta ulkonäköäni. Saan olla se mikä olen, hämärä goottihiippari. Hyväksyvä ilmapiiri on miun tapauksessa todella tärkeä, sillä olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni ja hakenut hyväksyntää, mutta saanut vain ulkopuolisuuden kokemuksia. Niitä miulla on repussa jo ihan riittävästi, painolastiksi asti. Sitä lastia pitäisi lähteä purkamaan.
Tulevasta voinnista ei voi koskaan tietää, nyt voin tilanteeseen nähden melko hyvin, mutta sairaudellani on tapana aaltoilla. Miun ei kuitenkaan tarvitse pelätä sitä, että en olisi tervetullut tänne huonompikuntoisenakaan. Se on helpottava ja rauhoittava tunne, sillä nyt tiedän, että miulla on joku paikka minne mennä, vaikken voisikaan niin hyvin. Se on tärkeää, sillä juuri sairaampana tarvitsen enemmän elämää ympärilleni saadakseni itseeni positiivista virtaa ja ajatukseni pois pahasta noidankehästä. Olen huomannut tämän vaikutuksen Suomen Kipu ry:n vertaistukiryhmässä, joka kokoontuu kuitenkin vain kerran kuussa. Se on kesän tauolla, joten näiden kuukausien aikana ei ole ollut sitäkään. Siellä kuitenkin olen huomannut vertaisuuden ja yhteisyyden merkityksellisyyden, saan voimaa toisista ihmisistä.
Ehkäpä juuri koulutukseni pohjalta olen analysoinut yhteisöllisyyttä ja vertaisuutta, sekä niiden tärkeyttä ihmiselle, sairastipa hän mitä tahansa. Kokemus siitä, ettei ole yksin sairautensa kanssa on ensiarvoisen tärkeä, kuten myös kuuluminen johonkin sidosryhmään, jossa tuntee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Myös kokemus omasta hyödyllisyydestä, mahdollisuudesta tehdä jotain merkityksellistä, on ainakin miulle todella tärkeää. Täällä olen saanut kaikkia näitä kokemuksia, vaikka olenkin ennättänyt olla jäsen vasta vähän aikaa. Tämä merkityksellisyyden ja sisällön saaminen elämään saivat minut aluksi vapaaehtoistyöhön ja sitten Klubitalolle.
Olen äärimmäisen kiitollinen lääkärilleni, joka istutti minuun ajatuksen tänne tulemisesta ja terapeutilleni, joka lopulta tuuppasi minua eteenpäin. Yksin muuttamisessa oli minun kohdallani kohtalainen sosiaalisen erakoitumisen riski, kotiin linnoittautuminen ja kaikkien asioiden hoitaminen yksin olisi ollut tavallaan ”se helppo”, mutta tuhoisa vaihtoehto. Kevät menikin pitkälti niissä merkeissä, eikä se ollut yhtään kivaa. Kotona pienessä asunnossa ei kauaa riitä järkevää tekemistä, eivätkä voimat niihinkään aina riitä. Nyt miulla on ainakin paikka, johon lähteä, vaikka vain olemaan ja istumaan ihmisten seurassa. Hienoa, että viimeinkin löysin tieni tänne. Klubitalolla on hieno henki ja ilmapiiri. Diagnoosivapaa alue on hyvä paikka olla.

Teksti: Kirsi-Marjaana Räsänen