Heidi Vladivostokissa

Heidi Vladivostokissa

Heidi_Jahnsson_Vladivostok_ryhmäkuva
Mä saavuin väsyneenä Helsinki-Vantaa lentokentälle viimeinen päivä marraskuuta 2015. Olin reissannut 24 tuntia Venäjän toiselta puolelta takaisin kotiin. Mulla oli nyt 3 kuukauden raamattukoulu takana, joka muutti mun elämän suuntaa astetta positiivisempaan suuntaan.

Mä lähdin syyskuussa 2015 Vladivostokiin, Siperian takana sijaitsevaan satamakaupunkiin Venäjällä opiskelemaan raamattua intensiivisesti. koulun aikana luettiin koko raamattu läpi ja jokaisella viikolla oli yksi tai kaksi kirjaa tarkemmassa käsittelyssä. Koulun opiskelukieli mulla oli englanti, mutta osa kävi sen venäjän kielellä. Hommaa riitti aivan älyttömästi, sillä joka päivä lähiopiskelua oli n. 3 tuntia alkaen aamulla klo 10 , sen lisäksi työskentelin itsenäisesti keskimäärin 6 tuntia päivässä. Kotitehtäviä oli paljon ja ne kaikki tarkistettiin ja pisteytettiin. Joskus pääsin hengähtämään jo ilta 8 aikoihin, mutta useimmiten vielä tein kouluhommia klo 10 iltaan ja joinakin harvoina kertoina menin nukkumaan vasta yhden jälkeen yöllä.

Yksi koulun henkilökunnasta ehdotti että hakisin tuonne kouluun. Asia kiinnosti mua monestakin syystä; venäjä kielenä ja kulttuurina on ollut mulle lähellä sydäntä yli 10 vuotta, olen opiskellut siellä ennenkin ja kristinusko on mulle mun elämän tärkein kantava voima. Mä en innostunut silti ajatuksesta, koska mun elämäntilanne oli tosi rankka enkä jaksanut välillä edes arkipäivän juttuja, saati sitten mitään koulua tai tiukkaa päivärytmiä. Mä kieltäydyin aluksi siitä ihan järkiperusteilla, mutta jälkikäteen mun mieli muuttui kun en saanut asiaa enää mielestäni ja oli vahva tunne, että tuo voisi olla mulle merkittävä reissu. Uskaltauduin siis hakea kouluun ja pääsin sinne, enkä kadu yhtään. Joskus siitä on hyötyä, että lähtee oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja testaa että riittääkö rahkeet johonkin vaikka usko itseensä puuttuisi.

Aika pian yllätyin kuinka paljon mussa on vielä voimaa tehdä asioita ja opiskella. Kävin myös sielunhoidollisesti läpi asioita erään työntekijän tukemana ja osasta peloistani sain päästää irti tai ainakin mennä eteenpäin niiden käsittelyssä. Mä huomasin, että pystyn tekemään asioita, joiden kanssa olen tapellut ja taistellut itseni kanssa; uskalsin jopa pitää harjoittelusaarnan eräästä raamatunkirjasta koulun muille opiskelijoille ja vetää raamattupienryhmän. Mä kyllä itkin ja ahdistuin pienryhmän vetämisen suunnitteluvaiheessa, mutta päätin ajatella, että vaikka epäonnistuisin, olisin ainakin yrittänyt. Yrittäminen palkittiin, ja mä pystyin tekee asioita, joita luulin että en enää jaksaisi tehdä.

Koulun aikana mun usko itseeni kasvoi ja aloin näkemään että en ole epäonnistuja, vaikka aina ei kaikki menisi putkeen. Mun tulevaisuus tuntui huomattavasti toivekkaamallta tuon koulun jälkeen ja uskon että mulla on vielä paljon annettavaa.

Kannattaa siis joskus ottaa riskejä ja lähtee johonkin vaikka pelottaisi!

-Heidi-