Nuorten projektin valmistelua Roomassa

Nuorten projektin valmistelua Roomassa

On jo syksy, ja olen lukuisista empimisistä ja epäröinneistä huolimatta edelleen mukana Klubarin nuorten projektissa. Yhteen viikkotapaamiseen en kuitenkaan pääse paikalle – lähden nimittäin neljän päivän valmistelutapaamiseen Roomaan Elinan kanssa.

Lähtöaamu on niin aikainen, ettei Matkakeskuskaan ole vielä auki. Olen kerrankin etuajassa, ja asemalaitureilla notkuvia puliukkoja vältelläkseni päätän lähteä ostamaan Veturin Shelliltä lämmintä kaakaota. Kaakaokone on rikki, ja sammaltava mummo seurannut minua Shellille. Hän istuutuu pöytääni ja huojennun, kun lopulta näen ikkunasta Onnibussin kaartavan laituriin.Viikistä otamme Elinan kanssa taksin lentokentälle, ja kansainvälinen tunnelma alkaa jo autossa, kun venäläinen kuljettaja kuuntelee Sputnik-radiota koko matkan. Edellinen valvottu yö vie veronsa, ja nukun suurimman osan lentomatkaa.

Rooman kadut ovat saapuessamme vielä myrskystä märät. Paikalliset Klubitalolaiset kertovat myöhemmin, että sade oli vilvoittanut kaupungin ensi kertaa neljään kuukauteen. Unenpöpperöstäni huolimatta haluamme jäädä heti keskustaan kävelemään suurkaupungin katuja, sillä järkeilemme, ettei puolen tunnin matkaa hostellille ehtisi ajaa kahta kertaa edestakaisin ensimmäisenä iltana. Milanolaisetkin saapuisivat pian, joten he kyllä saisivat terveisemme välitettyä portieerille. Vailla syvällistä Rooman tuntemusta tallustamme ensimmäiselle turisti-infolle, josta ostan kartan. Elina toteaa, ettei kyllä osaa lukea vanhanajan karttaa, ja pian saan todeta itsestäni samaa. Google mapsin, intuition ja paikallisten neuvojen avulla hortoilemme ensimmäisen iltamme Rooman isoimmilla ostoskaduilla (ostamatta kuitenkaan juuri mitään). Kun illan hämärtyessä olemme juuri istuutuneet ensimmäisen piazzan ravintolaan ja tehneet tilaukset (minulle tietenkin italiaista pizzaa ja Elinalle gluteenitonta/sipulitonta/kaikkitonta salaattia), Elinan puhelin pärisee. Ilmeisesti paikallisen Klubitalon jäsenet johtajineen ovat odottaneet meitä neljän tuntia majatalollaan! Hädissämme pahoittelemme ja pyydämme milanolaista Paolaa ottamaan meidänkin avaimemme – vaikka jättäisimme pizzamme syömättä, menisi melkein viides tunti, ennen kuin ehtisimme paikalle.

Illallisen syötyämme lähdemme spontaanisti kapuamaan ravintolan vierestä nousevia  leveitä portaita, joiden uskomme vievän metroasemalle. Portaat jatkuvat loputtomiin ja väsyneinä kiroamme reittivalintaamme. Ylhällä huudahdan kuitenkin ihastuksesta, kun näen alla olevan näkymän suihkulähteineen katuvalojen valaisemasta kaupungista. Kaivamme kamerat esiin ja hetken näköalaa kuvattuamme tunnistamme ”kirotut portaamme”. Ne ovat kuuluisat 1700-luvulla rakennetut Espanjalaiset portaat, ja takanamme seisoo ranskalaisten omistama Trinita dei Monti -kirkko.

Spiagnan metroasemalta otamme junan takaisin päärautatieasema Terminille, noudamme matkalaukkumme ja paikallisten avulla saamme bussiliput ostettua ja vieläpä oikean bussiinkin. Matkalla Klubitalon majatalolle bongaan jäätelöbaariin, enkä voi vastustaa italialisen gelaton houkutusta. Kello lähestyy iltakymmentä, ulkona on pimeää, ja pieni poika jää ostamaan isoisänsä kanssa vielä santsiannosta. Majatalolla tervehdimme milanolaisia ja pahoittelemme syvästi myöhäistä saapumistamme. Jään olohuoneeseen väsymyksestä välittämättä juttelemaan milanolaisen Paolan kanssa. Hän ei ole koskaan käynyt Suomessa, mutta Tukholaman Klubitalo on tuttu Milanon edellisestä Erasmus-projektista.

Seuraavana aamuna tapaamme vihdoin Rooman talon johtajan ja projektin osallistujat sekä muita klubitalolaisia. Talon ilmaisella aamupalalla tarjotaan jukurttia, keksejä ja suklaakroissantteja, tujua italiaista espressohörppyä tietenkään unohtamatta. Jostain löydetään kahviini pussillinen saksalaista maitoa, ja Roberta pahoittelee, ettei heillä ole capucchinokonetta. Esperessoon kun ei kuulemma ole tapana lisätä maitoa. Johtaja esittelee talon ruokalistan ylpeydellä, ja mainitsee, että makeaa tarjotaan vain aamiaisella – sekä erityistilaisuuksissa. Italialaisen menun jälkiruoka on siis terveyssyistä jätetty väliin, ja keittiö valmistaakin kahden jäsenen innoittamana vain terveellistä (ja kevyttä) kasvisruokaa. Ensimmäisellä lounaallamme tarjotaan hummusta, maissikakkuja ja paljon salaattia. Kun selviää, että Elina ja Paola ovat todellakin vieraista ainoat vehnäallergikot, saan myös leipää kyytipojaksi. Voita ei Italiassa sen päälle levitettäkään! Meidän kunniaksemme on leivottu poikkeuksellisesti myös omenakakku, jota syödään ruuan jälkeen espressokupillisten lomassa.

Projektin intensiiviset valmistelukokoukset venyvät usein yliajalle, italiaiseen tyyliin kun ei kiirehtiminen kuulu. Hommat saadaan kuitenkin hyvin tehdyksi. Marraskuun viikko-ohjelmaa suunnitellaan, muokataan, karsitaan ja tiivistetään osallistujien toiveiden mukaiseksi, budjetista väännetään ja käydään läpi monia tärkeitä käytännön asioita. Illat kuluvat sitten Rooman ikiaikaisilla kaduilla kävellessä ja ravintoloissa istuessa. Fontana di Trevin lisäksi löydämme iltaisilla kävelyillämme Netan ja Anetan odottamat feikkilaukkumyyjien kadut. He tulevat Roomaan muiden projektilaisten kanssa marraskuussa. Viimeisenä kokouspäivänä ymmärrämme vihdoin lopettaa ajoissa, joten ehdimme ihastelemaan Rooman vanhimman antiikinaikaisen temppelin, Pantheonin reikää. Piazza de Navona on turisteja täynnä, ja viehätymme enemmän Sant’Agnese in Agone -kirkon takana jatkuvista pikkukaduista. Viimeisenä aamuna juttelen vielä italilaisten klubitalon jäsenten kanssa espresson äärellä. Talo on kertakaikkiaan kodikas, etenkin ”Kahvibaari” kirjoineen. Tupansavua tulee sisään, kun italialaiset eivät malta siirtyä keskustelulta terassille, vaan osa jää ovensuuhun polttamaan ja puhumaan. Italialiset kun paitsi puhuvat, myös polttavat paljon. Edes espressoja ei juoda yhtä tiuhaan kuin tupakkaa savutetaan.

Keskustelutuokiomme keskeyttää Elina, joka tulee viimeisestä tapaamisestaan johtajan kanssa. Hyvästelemme Klubitalon, ja päätämme mennä nauttimaan vielä auringon lämmöstä Villa de Borgèsen puistoon ennen lennolle lähtöä. Piazzalla syömme taas pizzaa ja salaattia. Sitten kiirehdimme lentokentälle, ja kohta istummekin jo koneessa kohti Kööpenhaminaa, josta meillä on vaihtoyhteys Helsinkiin. Tanskalainen rempseä nainen juttelee matkan ajan mukavia ja puhuu perillä lentoemännät ympäri, jotta pääsemme ensimmäisinä – ja ainoina – takaovesta ulos. Kööpenhaminassa emme nimittäin ehdi maistaa smorrebrödejä, vaan juoksemme hengästyneinä suoraan jatkolennon portille. Kööpenhaminassa vietetyt viisi minuuttia antavat jo esimakua Suomen säästä. Kun kone laskeutuu pimeälle Helsinki-Vantaalle kaipaamme oitis takaisin Rooman lämpöön. Syyskuisen maan tuoksu nenässämme kävelemme viimeiset puolitoistakilometria hotellille. Kaikkialla on autiota, Rooman ihmisvilinä takana. Marraskuussa onneksi takaisin!