Kiitos vihreästä valosta

Kiitos vihreästä valostaelisa a-1

– sitä tarvitsevat kaikki

Kun ensimmäisen kerran istuin nojatuoliin Suvimäen Klubitalon kauniissa salissa, minulta kysyttiin: Mitä ajattelet meistä mielenterveyskuntoutujista? Äkkiä tuli hiki, eikä se johtunut pelkästään silloisesta helteestä. Tietysti tilanne oli jännittävä, koska istuin siinä eräänlaisessa tutustumishaastattelussa ja halusin puhua asioista rehellisesti. Kysymys oli minusta hämmästyttävä ja hyvä.

Muistaakseni sopersin vastaukseksi, että en osaa erotella itseäni sellaisesta ryhmästä kuin ”me mielenterveyskuntoutujat”. Että minunkin elämässäni on ollut jaksoja, joissa mieleni voi hyvin huonosti, ja sitten aikoja, jolloin olen tuntenut itseni terveeksi. Että olen kaiken aikaa – nytkin – osa sitä yhteistä maailmaa, jossa mielet, terveydet ja kuntoutumiset tapahtuvat.

Lisäksi taisin viisastella, että sellainen asia kuin mielenterveys on jollain tavalla myös ihmisten sopima asia. Tarkoitin, että jossain päin maailmaa etenkin mielen sairastuminen ymmärretään eri tavalla kuin täällä. Eikä tämä ole oma keksintöni. Kuvittelepa vaikkapa joku šamaani, joka lennätettäisiin kaukomailta keskelle Kauppakatua lausumaan loitsujaan. Hän saattaisi ihmetellä, miksi paikalliset tuijottavat häntä ihmeissään – voisipa joku soittaa apuakin tilannetta rauhoittelemaan. Kotipuolessa tuo sama ihminen olisi yhteisönsä arvostettu johtohahmo.

Terveys on siis kulttuurisidonnainen asia. Kokemus terveydestä syntyy kaiken aikaa ihmisten välillä, sillä kukaan meistä ei elä tyhjiössä. Kun kohtaamme muita, välitämme heille viestejä siitä, millaisia he meidän silmissämme ovat. Yksikin katse voi kertoa toiselle paljon arvosta, jonka hänelle annamme.

Ymmärränkin kysymyksen kysyjää hyvin. Ihmisten välinen vuorovaikutus on voimakas väline. Sillä voimme tehdä ihmeitä, hyvässä ja pahassa. Sellaistakin sanaa kuin mielenterveyskuntoutuja voidaan käyttää monin tavoin. Sillä voidaan esimerkiksi jakaa ihmisiä luokkiin, ja noiden luokkien perusteella joku voi saada itselleen elintärkeää apua, toinen tulla pahasti syrjityksi.

Mieleni tekee silti korostaa ennen kaikkea sen tärkeyttä, millaiseksi ihminen itse vointinsa tuntee ja mitä hän haluaa itsestään kertoa. Pystynkö esimerkiksi näkemään mielen monet mahdollisuudet itsessäni? Entä tunnenko omat, kenties päivittäin muuttuvat voimani ja kykyni toimia maailmassa? Mielestäni nämä kysymykset kuuluvat aivan kaikille riippumatta siitä, olemmeko jäseniä Klubitalossa, Suomen hallituksessa tai jossain yksittäisessä perheessä jossain kylän perukoilla, sillä jäsenyytemme jaetussa maailmassa ei muuksi muutu, vaikka jotkut joskus niin kuvittelevatkin. Olemme kaikki ihmisiä tunteineen ja tarpeineen.

Maailman mielenterveyspäivää vietetään tänä vuonna Suomessa teemalla nuorten mielenterveys ja sen vahvistaminen muuttuvassa maailmassa. Ajatuksena on näyttää ”vihreää valoa” kaikille ihmisille heidän vahvuuksiaan arvostaen ja diagnooseista riippumatta. Ja epäilemättä: ihminen tarvitsee vihreää valoa, siis lupaa astella kadun yli toisen luo ja kohdata hänet.

Näemme toisissamme helposti eroja, mutta näemmekö luokse kutsuvan samanlaisuuden? Pystymmekö syvästi ymmärtämään, että diagnoosit ovat sanoja, joilla kyllä halutaan kertoa jotain, mutta jotka eivät koskaan voi olla sama asia kuin se, mitä jaamme ihmisyydessä? Haluan palata kysymykseen, joka nojatuoliin uponneelle, ujostelevalle minulle rohkeasti esitettiin. Ajattelen meistä mielenterveyskuntoutujista, että meidän kannattaa jatkaa sellaisten kysymysten kysymistä, jotka nousevat uteliaisuudesta toista ihmistä kohtaan. Kuka sinä olet? Mitä sinä tunnet? Mitä ajattelet? Mistä tykkäät? Mitä haluaisit tehdä?

Ja kun itse vastaamme tällaisiin kysymyksiin, meidän on hyvä muistaa, että emme ole sama asia kuin diagnoosimme. Jokin luokitus ei koskaan voi kertoa meistä kaikkea, vaan se voi parhaimmillaankin toimia lähinnä väylänä ymmärtää jotain meistä, eikä sittenkään aina ja kaikkialla. Silti, ja tämä on myös tärkeää: meillä on täysi oikeus kutsua itseämme vaikkapa mielenterveyskuntoutujiksi – erityisesti silloin, jos siitä seuraa jotakin hyvää.

Haluan kiittää jokaista Klubitalolla tapaamaani ihmistä, joka on kohdannut minut uteliaasti, ihmisenä, ja antanut minun olla oma itseni. Olen nähnyt viimeisten viikkojen aikana joka päivä vihreän valon, joka on tehnyt minulle hyvää.

Mielestäni sellainen kohtaamisen tapa on viisas siksi, että se tuntuu oikealta. Tiedän, että tarvitsemme sitä, ihan jokainen.

Elisa työkokeilijana Suvimäen Klubitalossa elo-syyskuussa 2018