Suvimäen Klubitalo

Harjoittelijamme Nina Jokela järjesti talolla marraskuun lopusta alkaen hyvinvointiryhmän, joka kokoontui kahdeksan kertaa. Aiheina monenlaista hyvinvointiin liittyvää. Osallistujia oli vaihtelevasti, välillä oli tila ihan täynnä.

Ensimmäisellä kerralla aiheena oli itsetuntemus. Keskusteltiin siitä miten jokainen kokee itsetuntemuksen omassa elämässään. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? Jaettiin vinkkejä myös vertaistuellisesti itsetunnon kohentamiseen. Ryhmässä oli rento ja turvallinen tunnelma, ja ryhmäläiset uskalsivat jakaa rohkeasti omia tuntemuksia toisilleen.Ravitsemusta käsittelevällä kerralla puhuttiin yleisesti ravitsemuksesta. Verrattiin omia ruokailutottumuksia yleisiin terveellisiin ruokavaliosuosituksiin. Käytiin läpi ruokakolmiota, josta saa vinkkejä monipuoliseen ruokavalioon, sekä mistä osista tasapainoinen ruoka koostuu. Keskustelussa tuli myös esille, mitä erilaisia tunteita syöminen saattaa herättää. Puhuttiin esim. tunnesyömisestä, ja jaettiin kokemuksia ja vinkkejä siitä, miten sitä voi hallita niin ettei siitä muodostu ongelma.

Toiminnallisella kerralla askarreltiin Elämäni puu. Tämän menetelmän avulla voi tarkastella omaa elämää, tutkia itseä eri näkökulmista ja oivaltaa, että menneisyys muovaa minuutta. Seuraavalla tapaamiskerralla puhuttiin yleisesti liikunnasta ja sen hyödyistä. Käytiin läpi mitä vaikutuksia kukin on huomannut saaneensa liikunnasta, sekä myönteisiä että kielteisiä. Ideoitiin yhdessä miten ja missä muodossa jokainen voisi lisätä liikuntaa omaan arkeen ihan pienilläkin teoilla. Viidennellä kerralla aiheena olivat ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Aiheen avaajana käytettiin sanakortteja. Ryhmäläiset innostuivat keskustelusta, aihe tuntui todella kiinnostavalta, ja sanakortit koettiin hyväksi välineeksi. Käsiteltiin myös tärkeitä seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuolen moninaisuuteen liittyviä asioita.

Toiminnallisella kerralla käytiin reilun viiden kilometrin kävelylenkki kirpeässä ja kauniissa pakkassäässä. Lenkin jälkeen kahviteltiin ja lopuksi rentoutettiin lihaksia venyttelemällä. Olo oli mahtava ja porukka nautti täysillä. Terveys- ja uniaiheiden tiimoilta keskusteltiin jokaisen omista unitottumuksista. Keskityttiin ryhmäläisten kokemiin univaikeuksiin ja jaettiin vinkkejä siihen, miten voisi omassa elämässä parantaa unen laatua. Viimeisellä kerralla aiheena oli rentoutuminen. Pohdittiin mitä rentoutuminen kullekin ryhmäläiselle merkitsee ja minkälaisia rentoutumiskeinoja ja –tyylejä on käytössä. Jaettiin jokaiselle pikarentoutumisopas, jossa käsitellään lyhyitä rentoutumiskeinoja. Tehtiin myös kaksi erilaista rentoutumisharjoitusta.

Palautetta ryhmäläisiltä:
– ihan kiva oli jakaa omia ja kuunnella toisten kokemuksia
– on ollut mielenkiintoista ja on koskettanut omaa elämää
– hyvää keskustelua on syntynyt
– kiva ryhmä! sain uusia ideoita
– tosi paljon ideoita liikunnan lisäämiseksi arkeen
– näki ihmisiä
– kannusti ja rohkaisi syömään terveellisesti
– sain hyvin tietoa terveysasioista
– ryhmä on piristänyt ja herättänyt uusia ajatuksia.
– ikävä kun ryhmä loppui, vastaavia ryhmiä toivotaan
jatkossa lisää

Yhteenvetona voi todeta että käsiteltävät aiheet koettiin tärkeinä ja mielenkiintoisina ja vertaistuen merkitys oli suuri. Omia kokemuksia jaettiin avoimesti.

Nina, Susanna ja Elisa

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa ajattelun ja toiminnan viitekehystä. Siinä painottuvat mm. voimavarat, osallisuus ja toivo. Puhutaan myös positiivisesta mielenterveydestä mikä tarkoittaa mielen hyvinvointia ylipäänsä. Psyykkiset vahvuudet ja kyvyt yhdessä muodostavat ihmisen voimavarat. Jokainen tarvitsee toiveikkuutta ja tunnetta siitä, että on hyödyllinen ja voi tuntea läheisyyttä muihin ihmisiin. Mielenterveyskuntoutuksen lähtökohdat 1960-luvulta tähän päivään ovat muuttuneet erityisesti asiakkaan asemasta puhuttaessa. Tämä on seurausta asiakkaan ja työntekijän suhteen muutoksesta. (Suvisaari ja Nordling 2016)

”Esa Nordlingin toipumisorientaatio -luennolla 10.10. ilahduin, kun ammattilainen puhui ymmärrettävästi mielenterveyden haasteista. Puhui niin, että minä, jota asia koskee asiakkaan näkökulmasta, olin hänen esittelemän toiminta-ajatuksen sisällössä aktiivinen toimija. Se, että ammattilaiset rehellisesti etsivät toimivaa vuorovaikutussuhdetta asiakkaan kanssa on ehdoton edellytys sille, että vanhoista toimintatavoista päästään uudelle tielle. Ajatus positiivisesta mielenterveydestä on ihmisen kunnioittamista. Mielenterveyskuntoutujan omien voimavarojen kerääminen yhteen, näkyvään maljaan ja niiden käyttäminen arjessa on järkevää. Asiakkaan selkeä rohkaiseminen osallisuuteen on mielestäni lähimmäisenrakkautta. Ihmisyyteen kuuluu vuorovaikutus, eikä sen kuulu loppua sairauteen. Toivo on jokaisen omaisuutta. Iloinen ja onnellinen ihminen on kuka vaan, jonka elämän palikat ovat järjestyksessä. ”

”Mielenterveyden kanssa ponnistelevien ihmisten ongelmat eivät olekaan yksinkertaistettuna heidän motivaatio-ongelmiaan. Ikään kuin asiakkaat eivät ymmärtäisi omaa etuaan. Eivät he kiusallaan jätä tekemättä sitä, mitä ammattilaiset heille hyvää hyvyyttään ehdottavat.”

Toipumisorientaatiossa ammattilainen on tietoinen siitä, että asiakas, jolla on kokemuksia epäonnistumisista, muokkaa mielikuvansa omista, henkilökohtaisista vaikuttamisen mahdollisuuksista helposti kielteisiksi. Tästä seuraa henkilön elämään mm. motivaatio-ongelmia ja opittua avuttomuutta. Mielenterveyskuntoutujalle ulkopuolisuuden tunne on usein seurausta hoidon objektivoivista valtasuhteista. Aina löytyy niitä, jotka ajattelevat asiakkaasta: ”tiedämme mikä hänelle on parasta”.

”Henkilökohtaisesti olen jo pitkään ollut terveyteni suhteen työkyvytön. Siitä huolimatta loppukeväästä lähetin taas kerran kuntoutustuki hakemuksen Kela:lle. Taas kerran Kela:n lääkärin tuomio oli, että olen sittenkin työkykyinen. Työkyvyttömänä työkykyisenä istuin pian TE -toimiston virkailijan huoneessa. Hän ohjasi minut aktiivimallin Kuntouttavaan työtoimintaan. ”Ohjasi” on kauniisti sanottu. Voiko aikuista ihmistä pakottaa aktiivimalliin? Kyllä voi. Kuka tahansa äiti, niin kuin minä jolla on kotona lapsi, valitsee kahdesta ojennetusta kädestä sen, mikä tarjoaa pakkokeinosta sata euroa lisää rahaa. Toinen käsi, jonka tietysti saa myös valita, vie työmarkkinatuesta vähän kerrallaan kaiken.”

Toipumisorientaatiossa asiakkaan lähtökohtana on siis motivoituminen ja se alkaa asiakkaan omista tavoitteista. Hänen omista kiinnostuksen kohteistaan. Kun onnistumiskokemukset lisääntyvät asiakkaan elämässä, myös halua oppia lisää kasvaa. Vertaiskokemukset voivat aktivoida henkilön muutoshalua. Toimintaympäristön vaikutuksella on suuri merkitys. Veijo Nevalaisen (2012) kaaviossa sairauden merkitys on rajattu; elinympäristöön, ihmissuhteisiin ja käsitykseen itsestä. Kaaviosta näemme, että ”sairas osa ei koskaan täytä koko ihmistä”. (liitä piirros/kaavio)

”Keskeytin kuntouttavan työtoiminnan  terveydellisistä syistä. Minua itketti, koski selkään, hengitys pakahtui, katse painui alas ja mielessä hämmensivät hakemusten vaatimiin lausuntoihin käytetty aika, raha ja vähäiset psyykkiset voimavarat. Minä olin vihainen kaikelle tapahtuneelle, mutta ei ollut ketään kenelle osoittaa tämä viha. Onneksi kuulun klubitaloyhteisöön. Osallistun työpainotteiseen päivään sillä energialla, mikä minulla on sille päivälle antaa. Teen asioita ja työtehtäviä, jotka minua kiinnostavat ja inspiroivat, kirjoitan, osallistun ryhmiin, autan keittiössä ja olen mukana erilaisissa koulutustilanteissa jne. Kulunut aika Klubitalolla on vahvistanut minun ajatuksia itsestäni. Olen merkityksellinen ihminen. Olen edelleen älykäs, edelleen toivottu lähimmäinen. Vuorovaikutus ihmisten kanssa on tuonut elämääni toivoa ja uskon myös jakavani toivoa. Oman elämän kulun määrittelyni on kesken (Slade 2010), mutta se on yksi tärkeimmistä asioista, joita olen toipumisorientaatioluennosta oivaltanut. Samoin on minuuden tunteen takaisin saamisen kanssa.”

Ammattilaisen työotetta kuvaavia näkemyksiä (Slade 2010)

Perinteinen: toimimme jo toipumisorientaation mukaisesti. Toipuminen alkaa psyykkisen sairauden tunnistamisesta. Tehtävänä on diagnosoida ja muodostaa käsitys psyykkisen sairauden luonteesta ja tarjota sopivia hoitoja.

Toipumisorientaatiossa: toipuminen on matka, ei päämäärä, olemme matkalla. Toipuminen alkaa minuuden tunteen takaisin saamisesta. Tehtävänä on tukea henkilöä matkalla kohti merkityksellisempää ja nautinnollisempaa elämää.

Perinteinen: ammattilainen on asiakastyössä asiantuntija. Ammattihenkilöstön ja asiakkaan välillä on perustavaa laatua oleva ero.

Toipumisorientaatiossa: ammattilainen on valmentaja tai mentori. Ammattilaiset ja asiakkaat ovat pohjimmiltaan samanlaisia, yritämme elää merkityksellistä ja nautinnollista elämää.

Asumis- ja elinympäristöllä on merkitystä. Tutkimusten mukaan sairaalaympäristö vahvistaa potilaan roolia. Vastaavasti ihmisen voimavarat löytyvät helpoiten arkisissa elämän olosuhteissa, missä rooliodotukset tukevat normaalia – ei sairausmallin mukaista -toimintaa.

”Minä tarvitsen tavallisia vuorovaikutussuhteita. Tarvitsen ympärilleni tavallisia ihmisiä, joilla on viisautta ja ammattitaitoa tunnustaa minulle tapahtuneet asiat. Tarvitsen ihmisiä, jotka näkevät yhdessä minun kanssani vahvuuksia, joita minulla on. Niitä voimavaroja, jotka pulpahtavat pintaan niiden menetettyjen sijaan. Niihin tarttumiseen olen saanut paljon kannustusta Klubitalolta. Niillä on merkitystä kaiken hyvinvointini pohjaksi. Minun tulee myös voida hyvin. Minun elämän tarkoitus ei ole sairastaa vaan elää täyttä elämää sairastumisesta huolimatta.”

Mielenterveyden kahden jatkumon mallissa hylätään ajatus, jossa mielenterveys ja mielenterveyden häiriö ovat saman jatkumon vastakkaisia päitä. Uutta tässä näkemyksessä on se, että ymmärretään seuraava tosiasia: mielenterveys ei ole vain mielenterveyshäiriön puuttumista.

Toipumisorientaation vahvistavat tekijät:

Vapaus Klubitalon periaattena

On hyvä tietää, ettei Klubitalon jäsenyys ei merkitse pakkoa käydä talolla. Klubitalolla saa käydä silloin kun haluaa ja tänne voi palata pitkänkin poissaolon jälkeen. Klubitalon periaatteisiin kuuluu siis vapaus ja vapaaehtoisuus. Näin Klubitaloelämä on huomattavasti rennompaa ja aidompaa kuin jos sitä sitoisi pakko.

Ihmiset hyväksytään sellaisina kuin he ovat eikä heiltä edellytetä muuta kuin talon sääntöjen kunnioitusta. Paradoksaalista kyllä, usein juuri se poikii osallistumista ja sitoutumista talon toimintaan. Jos jäseniä pakotettaisiin käymään talolla, vastarinta ja haluttomuus olisivat luultavasti usein päällimmäisiä tunteita.

Filosofiassa puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, esimerkiksi juuri rajoituksista ja pakoista. Positiivinen vapaus taas on vapautta johonkin, esimerkiksi vapautta toimia yhteiskunnan jäsenenä tai vapautta omaan maailmankatsomukseen.

Klubitalon vapaudessa ovat mukana sekä negatiivinen että positiivinen vapaus. Negatiivinen vapaus on helppo ymmärtää, se on juuri vapaaehtoisuutta. Positiivinen vapaus tarkoittaa Klubitalon oloissa vapautta osallisuuteen, työhön, yhteisön jäsenenä olemiseen ja paluuseen Klubitalolle pitkänkin tauon jälkeen.

Omasta puolestani voin sanoa, että olisin jo monesti lopettanut Klubitalolla käymisen, jos se ei perustuisi vapaaehtoisuuteen ja jos tänne ei aina olisi voinut tulla uudestaan. Lopettaminen olisi ollut minulle kuitenkin vahingoksi. On tärkeää, että Klubitalo on aina ollut olemassa, silloinkin kun en ole käynyt täällä niin paljon. Jo tieto siitä, että on yhteisö johon kuuluu ja paikka jonne tulla ovat auttaneet minua huomattavasti.

Lauri

Ullan jäädessä eläkkeelle uusi toiminnanjohtaja aloittaa maaliskuussa

Työn iloa klubitaloyhteisössä

Meillä on Suvimäen Klubitalolla tapana toivottaa joka aamuisen yhteisen aamukahvin ja kalenterikatsauksen jälkeen toisillemme työn iloa. Emme oikein osaa edes lähteä töihin yksiköihin ilman tätä toivotusta. Itse olen saanut kokea työn iloa klubitaloyhteisössä jo tosi pitkään. Ehkä ihan kaikki päivät eivät ole olleet yhtä täynnä iloa, mutta kaikkiin päiviin iloa on mahtunut, mistä olen erityisen kiitollinen. Koen tavallaan saaneeni lahjan, josta naapurini vinkkasi minulle 17 vuotta sitten: puolen vuoden ohjaajan sijaisuus Suvimäen Klubitalolla, jota seurasi pitkä työura arvostamassani työssä ja upeassa yhteisössä. Sellaisessa, jossa olen voinut hyvin ja voinut oikeasti kokea työn iloa.  Tällaiset työpaikat eivät ole itsestään selviä. Sain tämän mahdollisuuden sen jälkeen kun olin sanoutunut irti edellisestä työpaikastani, koska en voinut siellä enää hyvin. Tunnistin omat ”reunaehtoni”, jotka toivoin seuraavassa työpaikassa toteutuvan, ja jotka tiesin tärkeiksi oman hyvinvointini kannalta: että arvot sopivat yhteen omieni kanssa, että on olemassa työyhteisö johon kuulua, ja että toimintaa kehitetään yhteisöllisesti. Olen kiitollinen paitsi naapurilleni, ennen kaikkea kaikille teille, jotka valinnalla mahdollistitte minulle koko työurani pisimmän ja parhaimman jakson! Tämä jakso on päättymässä ensi keväänä.

Näihin vuosiin mahtuu monenlaista: toiminnan kasvua ja laajenemista, uusia toimintamuotoja, erilaisia kokeiluja ja kehittämishankkeita. Tutustumisia lukuisiin uusiin jäseniin ja työkavereihin – mutta myös luopumisia monista tärkeistä yhteisön jäsenistä. Olemme hakeneet aktiivisesti mukaan erilaisiin verkostoihin, ja myös auttaneet rakentamaan ja vahvistamaan niitä. Emme enää ole yksittäinen toimija, jolla jonkun silmissä on ehkä ollut hieman omalaatuiset toimintaperiaatteet (jotka vielä ovat tuntuneet pysyvänkin vuodesta toiseen). Olemme vuosien myötä kuitenkin tulleet näkyväksi ja arvostetuksi osaksi Jyväskylän ja lähikuntien mielenterveystyön kenttää.

Vaikka toiminta on monipuolistunut ja laajentunut merkittävästi, arvot ja toiminnan perusperiaatteet ovat silti pysyneet samoina. Olemme halunneet pitää kiinni kansainvälisistä laatusuosituksista, jotka määrittävät jäsenten oikeudet, ja toimivat eettisinä toimintaohjeina työntekijöille ja hallitukselle. Psykiatrisen Kuntoutuksen Tuki ry:n hallitus on hienolla tavalla arvostanut tätä perustaa, ja edellyttänyt meidän toteuttavan ja kehittävän toimintaamme sen pohjalta.  Siksi ei ole tarvinnut koskaan edes miettiä, onko työn ja omien arvojen välillä jotain ristiriitoja. Se on työelämässä mahtava etuoikeus!

Jään pois tästä minulle rakkaasta työstä huhtikuun 2019 alusta. Muutos tulee taatusti olemaan itselleni vaikea, vaikka olenkin yrittänyt siihen henkisesti joillakin suunnitelmilla valmistautua. Silti minun tulee varmasti ikävä niin monia asioita ja ihmisiä! Ehkäpä löydän jonkun tavan olla jäsenille avuksi heidän arjessaan, vaikkapa vapaaehtoistyön muodossa?

Muutoksia tulee tietysti myös klubitaloyhteisölle, jonka yhteisenä vastuuna on ottaa vastaan ja perehdyttää uusi toiminnanjohtaja. Paikka on parhaillaan auki, ja valinta tehdään tammikuussa. Uusi työntekijä aloittaa 18.3. ja työskentelen vielä kaksi viikkoa yhdessä hänen kanssaan.

Koko yhteisöllä on tärkeä tehtävä auttaa uutta toiminnanjohtajaa tuntemaan itsensä tervetulleeksi ja pääsemään sisään klubitalotoimintaan. Olemme yhteistyönohjauksen avulla oivaltaneet, että uuden johtajan ei tarvitse täyttää kenenkään saappaita, vaan hän tulee taloon ihan omilla jalkineillaan (jotka kuitenkin joutuu eteisessä vaihtamaan sisäkenkiin 😉 ). Hän tuo varmasti toimintaan myös uusia tuulia, ajatuksia, tapoja ja verkostoja, joita järjestöjen aseman varmistamisessa ja vahvistamisessa tulevaisuudessa varmasti tarvitaankin.  Muutos on mahdollisuus ja voimavara sellaiselle toimivalle ja oppivalle yhteisölle, kuten Suvimäen Klubitalo!

Ulla

P.S. Teen siis vielä täysillä töitä maaliskuun 2019 loppuun, ja järjestän varmaan jonkinlaiset läksiäisetkin 😉

Auttaminen ja avun pyytäminen on osa elämää

Heipsis!  Tänään soskutäti Psykan polilla kysy et ”kun kuulostaa et arjen askareet on niin haastavia fyysisten rajotteiden takia,  nii mikä sun suhtautuminen olis henkilökohtaseen avustajaan” ja näki et kysy varoen. Ni miä vaa sanoin et kaikki apu kelpaa, ei mua haittaa se et ihmiset tietää et tarviin apua, tai et en pärjää ihan kaikessa yksin, tai huonommin ainaki ilman mitää apua.Ystävät ja äiti on auttanut mua kesästä lähtien esim. pyykkäämisessä, se on eniten kipua aiheuttava,  ja monessa muussa.

Mä oon hävenny aikasemmin tietämättäni moniaki asioita.  En sinällään katso muita ihmisiä silleen, että ainakaa tarkotuksella arvostelisin tai miettisin, minkä takia kukakin on joutunut henkisesti tai fyysisesti huonoon jamaan… Mutta kun ite eka kerran menin Jyväskylässä joskus 3 vuotta sitten ruokajonoon, ni mulla oli ensinnäkin olo et oon aivan pohjalla, tai ainakin lähellä pohjaa. Asunto aina on ollut. Toimeentuloa ei aina. Viime keväänäkin huhtikuun elin kokonaan siten, et sain just maksettua vuokran, ei tietoa saanko maksettua toukokuussa vuokraa. Ja koko huhtikuun mä sain ruokani yms. ostettua valmistumisrahoilla, mitä sain sukulaisilta ja ystäviltä. Joo vois sanoa, mikset pyytänyt enemmän jos tarvii,  mut siinä tilanteessa voimat on loppu, et ei ees pysty tekee enempää. Mutta palatakseni ruokajonoasiaan. Aloin käymään siellä säännöllisesti vuonna 2015 ja sitten pääsin töihin Suvimäen Klubitalolle keväällä 2016. Mikä on yks kaikkein tärkeimmistä kokemuksista, niin sen työn aikana mä sain kasvaa sisäisesti siihen pisteeseen missä oon nyt. Toki muutkin asiat tuki sitä kasvua, mut Klubitalo varmasti lähes jaetulla ensimmäisellä sijalla Jumalan avun kanssa. Oikeesti, ei oo vitsi, vaikka ainahan mä vitsailen 😀 Mut en nyt.
Mun työt loppu helmikuun lopussa 2018, mut käytännössä olin jo helmikuun alusta poissa, kun jalan kipu ja henkinen kuormitus rajotti sen verran, etten pystynyt enempää. Mut sain merkonomin paperit. Sit olin sairaalassa, minne menin ambulanssilla, koska mun selkään tuli äkillinen, aivan sairaan kova kipu. Mä en ole koskaan elämässäni huutanut niin kovaa ku sillon. Itkin ja huusin ja rukoilin yhtä aikaa. Kunnon dropeilla pääsin sairaalaan asti… Siellä olin liikuntakyvyttömänä ensimmäiset vuorokaudet toukokuussa 2018.
Sairaalasta yhä todella vajaakuntoisena kotiuduttuani, on taisteltu etuuksista, siitä että sais edes oikeita hoitoja ja tapais erikoislääkäreitä… vois kuntoutua. Ja mun on pitäny itse koko ajan aktiivisesti pyytää apua. Ne ei nähny tarpeelliseks siel osastolla antaa mitään aikoja kellekkään, eikä mun selkää tutkittu lähes yhtään. Ei kuvattu, en päässy erikoislääkärille. Eka fysioterapiakin oli kuukauden jälkeen kotiutumisesta.
No, lista olis pitkä, mitä oon tehny, et pärjää.  Täl hetkellä mä, kiitos Jumalan, pystyn kävelee ja pyöräilee lyhyitä matkoja, kunhan lepoa tulee myös riittävästi.
Mut mikä on muuttunut?  Mä ku meen ruokapankkiin, sinne leipäjonoon, mä mielelläni juttelen siel. Mun yks tärkee frendikin on siel töissä, ni on kiva aina nähdä. Mulle se paikka on täysin normaali, ja kaikki jotka siella käy niin.. no kaikki me ollaan ihan samalla viivalla ihmisarvon kannalta. Yhteiskunta ei aina toimi siten, että kokisi arvokkuutta, mutta ei se meitä määrittele. Minä uskon jokaisen olevan jo syntyessään arvokas, huolimatta mihin sitä elämässä päätyy!
Tänään tosiaan oli palaveri, jossa sosiaaliohjaaja, omahoita ja psykiatri olivat, ja mietittiin jatkoa. Päädyttiin hakemaan kuntoutustukea ensi vuoden elokuun loppuun,  jonka aikana on kuntoutussuunnitelma niin fyysisen kuin henkisenkin voinnin osalta tehtynä, ainakin jo osittain.  Ens viikolla hoidetaan yhdessä soskun kanssa paperiasiat, koska rehellisesti sanottuna oon lopen uupunut kaikkiin hakemuksiin ja kela -kirjeenvaihtoon useasti viikossa… niin tehdään yhdessä!
Todennäköisesti haetaan myös henkilökohtaista avustajaa ihan arjen toimiin, fyysisten ja todellaki myös henkisten syiden takia. Mä voisin kitkutella ehkä joten kuten ilman apua… Mut sillo en kyllä paljon kuntoutuis, vaa sairastuisin yhä enemmän. Et kaikki apu kelpaa.
Mun pointti tässä pitkässä jaarittelussa oli siis tämä,  jossei sitä löytänyt tekstistä (tai nukahti kesken): apua saa ja pitää pyytää,  missä tahansa.  Olipa fyysisiä,  henkisiä, hengellisiä, tai taloudellisia, tai mitä ikinä ongelmia.
Ja se ei ole hävettävä asia tai leima huonoudesta. Se on merkki siitä, että tarvitaan  jeesiä.  Merkki siitä, että me ollaan ihmisiä, ei koneita. Pyydetään apua,  annetaan apua, jos voidaan!  Ja pyritään olemaan tuomitsematta ja lyömättä häpeäleimoja itselle, tai toisille, missään tilanteessa.
Rakkautta kaikille. Ollaan kaikki arvokkaita ja tärkeitä, vaikka se ei aina siltä tuntus!

– Heidi