Auttaminen ja avun pyytäminen on osa elämää

Auttaminen ja avun pyytäminen on osa elämää

Heipsis!  Tänään soskutäti Psykan polilla kysy et ”kun kuulostaa et arjen askareet on niin haastavia fyysisten rajotteiden takia,  nii mikä sun suhtautuminen olis henkilökohtaseen avustajaan” ja näki et kysy varoen. Ni miä vaa sanoin et kaikki apu kelpaa, ei mua haittaa se et ihmiset tietää et tarviin apua, tai et en pärjää ihan kaikessa yksin, tai huonommin ainaki ilman mitää apua. Ystävät ja äiti on auttanut mua kesästä lähtien esim. pyykkäämisessä, se on eniten kipua aiheuttava,  ja monessa muussa.

Mä oon hävenny aikasemmin tietämättäni moniaki asioita.  En sinällään katso muita ihmisiä silleen, että ainakaa tarkotuksella arvostelisin tai miettisin, minkä takia kukakin on joutunut henkisesti tai fyysisesti huonoon jamaan… Mutta kun ite eka kerran menin Jyväskylässä joskus 3 vuotta sitten ruokajonoon, ni mulla oli ensinnäkin olo et oon aivan pohjalla, tai ainakin lähellä pohjaa. Asunto aina on ollut. Toimeentuloa ei aina. Viime keväänäkin huhtikuun elin kokonaan siten, et sain just maksettua vuokran, ei tietoa saanko maksettua toukokuussa vuokraa. Ja koko huhtikuun mä sain ruokani yms. ostettua valmistumisrahoilla, mitä sain sukulaisilta ja ystäviltä. Joo vois sanoa, mikset pyytänyt enemmän jos tarvii,  mut siinä tilanteessa voimat on loppu, et ei ees pysty tekee enempää. Mutta palatakseni ruokajonoasiaan. Aloin käymään siellä säännöllisesti vuonna 2015 ja sitten pääsin töihin Suvimäen Klubitalolle keväällä 2016. Mikä on yks kaikkein tärkeimmistä kokemuksista, niin sen työn aikana mä sain kasvaa sisäisesti siihen pisteeseen missä oon nyt. Toki muutkin asiat tuki sitä kasvua, mut Klubitalo varmasti lähes jaetulla ensimmäisellä sijalla Jumalan avun kanssa. Oikeesti, ei oo vitsi, vaikka ainahan mä vitsailen 😀 Mut en nyt.

Mun työt loppu helmikuun lopussa 2018, mut käytännössä olin jo helmikuun alusta poissa, kun jalan kipu ja henkinen kuormitus rajotti sen verran, etten pystynyt enempää. Mut sain merkonomin paperit. Sit olin sairaalassa, minne menin ambulanssilla, koska mun selkään tuli äkillinen, aivan sairaan kova kipu. Mä en ole koskaan elämässäni huutanut niin kovaa ku sillon. Itkin ja huusin ja rukoilin yhtä aikaa. Kunnon dropeilla pääsin sairaalaan asti… Siellä olin liikuntakyvyttömänä ensimmäiset vuorokaudet toukokuussa 2018.

Sairaalasta yhä todella vajaakuntoisena kotiuduttuani, on taisteltu etuuksista, siitä että sais edes oikeita hoitoja ja tapais erikoislääkäreitä… vois kuntoutua. Ja mun on pitäny itse koko ajan aktiivisesti pyytää apua. Ne ei nähny tarpeelliseks siel osastolla antaa mitään aikoja kellekkään, eikä mun selkää tutkittu lähes yhtään. Ei kuvattu, en päässy erikoislääkärille. Eka fysioterapiakin oli kuukauden jälkeen kotiutumisesta.
No, lista olis pitkä, mitä oon tehny, et pärjää.  Täl hetkellä mä, kiitos Jumalan, pystyn kävelee ja pyöräilee lyhyitä matkoja, kunhan lepoa tulee myös riittävästi.

Mut mikä on muuttunut?  Mä ku meen ruokapankkiin, sinne leipäjonoon, mä mielelläni juttelen siel. Mun yks tärkee frendikin on siel töissä, ni on kiva aina nähdä. Mulle se paikka on täysin normaali, ja kaikki jotka siella käy niin.. no kaikki me ollaan ihan samalla viivalla ihmisarvon kannalta. Yhteiskunta ei aina toimi siten, että kokisi arvokkuutta, mutta ei se meitä määrittele. Minä uskon jokaisen olevan jo syntyessään arvokas, huolimatta mihin sitä elämässä päätyy!

Tänään tosiaan oli palaveri, jossa sosiaaliohjaaja, omahoita ja psykiatri olivat, ja mietittiin jatkoa. Päädyttiin hakemaan kuntoutustukea ensi vuoden elokuun loppuun,  jonka aikana on kuntoutussuunnitelma niin fyysisen kuin henkisenkin voinnin osalta tehtynä, ainakin jo osittain.  Ens viikolla hoidetaan yhdessä soskun kanssa paperiasiat, koska rehellisesti sanottuna oon lopen uupunut kaikkiin hakemuksiin ja kela -kirjeenvaihtoon useasti viikossa… niin tehdään yhdessä!

Todennäköisesti haetaan myös henkilökohtaista avustajaa ihan arjen toimiin, fyysisten ja todellaki myös henkisten syiden takia. Mä voisin kitkutella ehkä joten kuten ilman apua… Mut sillo en kyllä paljon kuntoutuis, vaa sairastuisin yhä enemmän. Et kaikki apu kelpaa.

Mun pointti tässä pitkässä jaarittelussa oli siis tämä,  jossei sitä löytänyt tekstistä (tai nukahti kesken): apua saa ja pitää pyytää,  missä tahansa.  Olipa fyysisiä,  henkisiä, hengellisiä, tai taloudellisia, tai mitä ikinä ongelmia.
Ja se ei ole hävettävä asia tai leima huonoudesta. Se on merkki siitä, että tarvitaan  jeesiä.  Merkki siitä, että me ollaan ihmisiä, ei koneita. Pyydetään apua,  annetaan apua, jos voidaan!  Ja pyritään olemaan tuomitsematta ja lyömättä häpeäleimoja itselle, tai toisille, missään tilanteessa.
Rakkautta kaikille. Ollaan kaikki arvokkaita ja tärkeitä, vaikka se ei aina siltä tuntus! :)

– Heidi